Kosketuksesta, kantamisesta ja intuitiosta

Viime päivinä olen miettinyt kohtaamisia, mielenkiintoisia polkujen risteämisiä, koskettamista ja kantamista.

Tammikuun alusta alkaen olen työskennellyt osa-aikaisesti vallan mainiossa lapsiperheiden paikassa nimeltä Ipanainen. Työhöni kuuluu kaikenlaista asiakaspalvelua, myyntityötä ja järkkäilyä mitä vain voi olettaa pienessä puodissa ja kirpparilla vastaantulevan. Lisäksi Ipanaisessa on erikoistuttu kantovälineisiin ja kantamisen opastamiseen, eli siihen miten noita pieniä rakkausnappuloita voi mukanaan kuljettaa vastasyntyneestä aina taaperoksi asti ergonomisesti, mukavasti ja halutessaan ilman kärryjä. Kantoliinaohjaaja Anu Mäkinen on kävelevä tietopankki tästä osa-alueesta ja asiakaskunta on ihanan kirjavaa erinäisine kantamistarpeineen ja kysymyksineen. Minun osaamiseni perustuu pääosin omaan kokemukseeni lastemme kantamisesta niin liinoilla kuin repuillakin, mutta nyt olen saanut oppia vielä vaikka mitä hauskaa uutta.

Tällä viikolla töissä ollessani kauppaan saapui taas suunnattoman suloinen pieni perhe: vanhemmat vastasyntyneen vauvansa kanssa onnea hehkuen. Heillä oli halu tutustua kantoreppuihin tai oikeastaan isällä oli. Tällä isällä oli yksi erityispiirre: sokeus. Asiasta ei vaihdettu sanaakaan, ei tarvinnut, mutta kohtaamisemme teki minuun syvän vaikutuksen.

Ensin kokeiltiin yhtä perheellä jo olemassaolevaa reppua, mutta se oli vielä liian iso pienokaiselle. Niinpä annoin isälle toisen repun. Ensin hän tunnusteli niin kantorepun kuin vastasyntyneen kantamiseen tarkoitetun lisäosan ja opetteli sitten kuinka nämä yhdessä toimivat. Reppu lähti vuokralle. Samalla tuli puheeksi, että on hän pitkän trikooliinankin sitomista kokeillut ja saanut onnistumaankin, mutta hiukan se jännittää. Ehdotin, että kokeiltaisiin trikooliinan laittamista yhdessä. En vieläkään tiedä kuinka mies oli sitomista harjoitellut mutta hienosti hän oli siitä jyvällä. Vinkkasin muutaman helpottavan kikan, hän sai pari ahaaelämystä ja yhdessä kokeillen löysimme tavat, joilla hän sai lapsensa liinaan erinomaisesti. Veikkaan, että jatkossa isä kantaa lastaan liinassa ja molemmat vain hyrisevät tyytyväisyyttään.

Minua tämä lyhyt kohtaamisemme liikutti kovin. Kantoliinan sitominen ensikertoja on useimmiten jännää ja harvoin täysin ongelmatonta. Ohjaus perustuu luonnollisesti usein esimerkkiin: ”katsopa tästä näin..” tai videoihin netissä. Mutta kun näkö on poissa pelistä, mitä jää? Kuuntelu, kosketus ja kaikki sisäiset aistit. Ja kas, tästä tullaankin taas joogaan. Siihen miten kosketuksen avulla voi auttaa sekä itseään että toista huomaamaan asioita. Kosketus on hyvin suora viesti ja reagoimme siihen herkästi. Aistimme nopeasti onko kosketus esimerkiksi kunnioittava ja lempeä vai osoitteleva ja tyly. Tämä pätee oikeastaan ihan kaikessa, mutta on helposti havainnoitavissa joogatessa, joogaohjauksessa ja synnytyksessä kuin nyt auttaessani tätä miestä. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kosketuksensa kautta ja toisaalta pystyin itse auttamaan häntä omalla kosketuksellani. Kosketus voi osaltaan tehdä toiminnasta myös hyvin intuitiivista, minkä olen huomannut monasti joogaoppilaitteni parissa. Saatan koskettaa oppilaan jännittyneitä hartioita tai vihjata pienesti mihin suuntaan jokin liike voisi olla. Toki tapaani koskettaa vaikuttaa tieto siitä mitä olemme harjoittelemassa ja mikä on harjoituksen idea, mutta usein kosketus on myös hyvin intuitiivista, sydämestä lähtevää. Niinpä voin vain aavistella miten suuri merkitys kosketuksella on tälle isälle, joka ei näe lastaan. Myös kantamisen merkitys avautui uudella tavalla ja ymmärrän hyvin miksi isä halusi opetella liinan käytön. Kantoliinassa kantaessaan saa niin suoran yhteyden pienokaiseensa, että läheisyys, rakkaus ja oma identiteetti vanhempana vain vahvistuvat samalla kun todella oppii tuntemaan ja tiedostamaan lapsensa tarpeet, näki lastansa sitten tai ei. Ja kaiken tämän myötä voimistuu myös intuitio, joka vanhemmuudessakin usein ohjaa oikeaan suuntaan.

Entäpä mikä toi minut Ipanaiseen? Tietenkin mieleenjäänyt kohtaaminen Anun kanssa joskus aikoja sitten, intuitio, joka kehoitti tarttumaan asiaan heti kun kuulin että Ipanaisessa kaivattiin lisäapuja sekä kantaminen, joka helpotti ja ilahdutti omaa elämääni lastemme ollessa paljon pienempiä kuin nyt. Mielenkiintoisia polkujen risteämisiä todella!

Kuvassa seikkailen Bangkokin ruuhkajunassa eräänä kuumana sunnuntaina kyydissäni tuolloin reilu 1-vuotias kuopuksemme.