Täydenkuun voimassa

On maaliskuinen ilta. Täysikuu on aloittanut matkansa taivaankannen halki. Pötköttelen kotisohvalla, kätilö hieroo jalkojani ja doula päätäni. Mieheni ja toinen kätilö laittavat synnytysammetta valmiiksi. Toinen doula on matkalla luoksemme ja valokuvaajaystäväni saapuu. Oloni ei voisi olla levollisempi – onnellisena seuraan tapahtumia ympärilläni samalla kun aistin mitä kehossani tapahtuu.

Muutamaa tuntia aikaisemmin auringon laskiessa olimme kävelleet kotiin koko perhe. Matkalla olin tuntenut ensimmäiset, ujot supistukset. Jo päivällä olin aistinut ympärilleni kietoutuneen synnytyskuplan ja varoitellut tukijoukkojamme. Niinpä tulevat isoveljet vietiin ystäväperheen luo yökylään ja kutsuimme synnytysheimon paikalle. Nostin ruokapöydälle maljakollisen ruusuja ja sytytin kynttilän. Nyt juttelemme kaikki yhdessä, iloitsemme kauan odotetusta synnytysjuhlasta. Supistusten tullen hiljenen ja hengitän.

Tuntemukseni tiivistyvät vähitellen. Lempeiltä perhosilta tuntuneet supistukset alkavat olla polttavia. Nousen sängystä pallon päälle istumaan, pyörittämään lantiota. Supistuksen tullessa roikun lähimmän heimolaiseni kaulassa samalla kun toinen tukija painaa voimakkaasti alaselästä. Toisinaan kiinnitän huomiota kenen kädet selässäni ovat ja kuka minua kannattelee, mutta aina en. Jokaisen kosketus ja läheisyys tuntuu yhtä hyvältä ja rakkaudelliselta. Synnytyskuplaani kuulen kahvimyllyn rahinan ja haistan tuoreen espresson. Joku laittaa minulle kupin teetä. Supistusten lomassa istun pallolla, hörpin teetä ja syön päärynää. On kepeä, iloinen ja luottavainen tunnelma. Kikattelemme yhdessä. Rekisteröin ympäröivät tapahtumat ja keskustelut, mutta samalla vajoan yhä syvemmälle omaan maailmaani. Aistin hengitykseni, lapsen sisälläni ja kehoni liikkeet. Tunnen oloni suunnattoman turvalliseksi – on niin hyvä olla kodin rauhassa!

Puoliltaöin siirryn ammeeseen. Mikä autuus! Lämmin vesi tuntuu sanoinkuvaamattoman ihanalta. Vedessä kelluu ruusun terälehtiä, katselen niitä ja silittelen vatsakumpua, vauvaa siellä sisällä. Rakkaani laittaa Nils Frahmia soimaan ja melodinen musiikki voimistaa meditatiivista tilaani. Supistusten tullen nojaan ammeen reunaan ja laulan milloin aata, milloin pörisen mehiläisen lailla. Lantion liikuttelu ja ääni yhdessä auttavat täydellisesti – hymyilen joka supistuksen jälkeen. Pidän kiinni rakkaani kädestä ja nojaamme toisiimme altaan reunalla. Kiitollisuus on läsnä.

Pari tuntia myöhemmin tuntemukseni taas muuttuvat. Ääneni voimistuu ja selkääni pitää painaa yhä kovemmin supistusten aikana. Minun on vaikea löytää hyvää asentoa ja paine lantiossa ja häpyluussa on voimakas. Toivon lapsivesien menevän mutta ei, kalvot pysyvät ehjinä. Tarvitsen muutosta ja nousen ammeesta. Eteerisen vaiheen jälkeen kaipaan toimintaa. Rakkaani vaihtaa musiikkia ja kohta keinun jumppapallolla The Hearingin Wohu wohu’n ja The Chemical Brothersin Wide Open’in tahtiin. Supistuksia vastaanotan seisten ja heimolaisissani roikkuen. Oloni käy epämukavammaksi ja ihmettelen entistä enemmän miksi vedet eivät jo mene. Väsymys alkaa hiipiä lähemmäs ja sanon sen ääneenkin: vauva tuu jo, mulle riittää! Mutta vauvani haluaa yhä myhistellä kohdussani, hänellä on kaikki hyvin eikä mikään kiire.

Aamuyöllä palaan ammeeseen kellumaan. Laulan ja pörisen, vaihtelen asentoa ees ja taas. Laulan First Aid Kitin mukana ”won’t take the easy raod, easy road, easy road…” ja siltä se todella tuntuu. Torkun supistusten välit, nenäni melkein koskettaa veden pintaa. Väsyttää valtavasti. Minusta tuntuu kuin synnytys ei etenisi. Tukala olo ei poistu supistusten välilläkään ja olen ihmeissäni: mitä minun pitäisi tehdä? Mikään asento tai liike ei tunnu auttavan ja se hämmentää minua. Onko vahva kehotietoisuuteni pettänyt minut? Enkö löydäkään apuja sisältäni ja omasta ruumistani kuten aikaisemmissa synnytyksissäni? Onneksi rakastava heimoni kannustaa ja lohduttaa sekä sanoin että kosketuksin. Kätilöni vakuuttavat että minun ei tarvitse tehdä mitään, vain olla ja luottaa, sillä kaikki on hyvin. Silti taistelen epätoivoa vastaan ja luottamukseni horjuu. Yön pimeys ympärillä tuntuu syvältä ja tunnit pitkiltä. Nousen ammeesta ja yritän löytää hyvän asennon pallon avulla. Koetan levätä hetken makuulla nojaten sohvaan, palloon, tyynyihin, mutta kaikki on yhtä tukalaa. Koen olevani aivan loppu enkä yhtään ymmärrä miten voisin vauvan sisältäni synnyttää.

Kello lähenee viittä ja kätilöni kysyy haluanko että hän tekee sisätutkimuksen. Kalvorakko pullottaa, kohdunsuu on lähes täysin auki, mutta vauva on korkealla. Kysyn pitääkö meidän lähteä sairaalaan, mutta kätilöni katsoo minua lempeästi silmiin ja vakuuttaa ettei tarvitse. Ihmettelen miten koko heimoni yhä uskoo minuun vaikka oma uskoni on ihan kadoksissa. Katsonpa ketä tahansa aistin silmistä luottamusta, lämpöä ja rakkautta. Vaihtaessani paikkaa tai asentoa olen kirjaimellisesti doulieni ja kätilöitteni kannattelema, uupumus on niin syvä. Nojaan ruokapöytäämme, jonka päällä ruusut hehkuvat ja kynttilä palaa. Ulisen väsymystä ja epäuskoani. En käsitä miksi vedet eivät vain mene! Kello lienee lähemmäs kuusi aamulla eikä musiikki ole soinut hetkeen. Raskauden aikaisessa vahvassa synnytysmielikuvassani lapsemme syntyy kirkkaaseen, aurinkoiseen kevätpäivään. Nyt aurinko on juuri noussut. Sen säteet pilkottavat keittiön ikkunasta ja heimoni viisaat naiset saavat minut huomaaman sen: Päivä nousee, tänään lapsesi syntyy! Kirkkaaseen aurinkoon juuri niinkuin toivoit. Lattialla on patja jolle käyn ja nojaan jumppapalloon. Doula keinuttaa vauvaa ja vatsaani rebozzo-liinalla. Se on ihanaa. Tunnen jonkin muuttuvan ja oloni helpottuu aavistuksen. Ärisen ja murisen, karjun ja ääntelen kovempaa kuin ehkä koskaan ennen. Supistukset ovat todella voimakkaita. Päästän irti jostakin, jossa olen jumittanut viimeiset tunnit.

Jonkin hetken kuluttua kokeilen kätilöiden ehdotuksesta istua synnytysjakkaralla. Se on minusta mahdotonta, sillä paine lantion sisäpuolella kohdistuu väärään paikkaan ja tekee asennosta todella epämukavan. Haluan kääntää jakkaran toisinpäin joten niin tehdään. Istun rakkaani kanssa otsatusten ja puristamme toistemme käsiä. Nojaan eteenpäin, lepuutan ylävartaloani tyynypinoon doulani sylissä. Kätilö pitää lämmintä liinaa jalkojeni välissä ja se tuntuu helpottavalta. Toinen kätilö ja doula seuraavat. Pyydän käteeni ystäväni antaman voimakiven, teräväsärmäisen pyriitin. Rutistan sitä kädessäni ja sen särmät helpottavat myrskyä, jonka ytimessä olen. Ja humps yht’äkkiä vedet loiskahtavat lattialle! Tämä saa supistusten myrskyn yltymään entisestään. Supistukset työntävät nyt voimalla vauvaa alaspäin ja samalla ne tuntuvat nykäisevän minut jalkeille. Yritän seistä mutta maan vetovoima vetää minut takaisin jakkaralle. Jalkani eivät kanna. Rutistan rakkaani kättä, rutistan kiveä ja ärjyn. En tiedä mitä teen, ponnistanko, mutta vauvaa tuntuu vain tulevan ja tulevan jokaisella karjaisulla ja supistuksella. Riemu vyöryy ympärilleni, koko heimoni itkee, nauraa ja elää kanssani. Kaikki tapahtuu rytinällä, yhdessä hetkessä. Vain muutama minuutti vesien menon jälkeen kätilö vastaanottaa vauvan, joka syntyy sikiökalvot kaulassaan. Kello on 7.04 ja pieni huutaa heti. Otan hänet syliini ja käymme pötköttelemään lattialla olevalle patjalle. Myrsky tyyntyy, rauha laskeutuu, äänet hiljenevät. Aurinko paistaa eivätkä mitkään sanat riitä kuvaamaan kiitollisuuttani. Mikä määrä rakkautta, luottamusta ja voimaa mahtuikaan menneeseen yöhön ja tähän täydenkuun lapseen. Sitä samaa ihmettelen yhä, yli vuosi tuon yön jälkeen. <3 Kuva: Dorit Salutskij