Ovista, kannattelusta ja doulaamisesta

”Ihminen paljastaisi koko elämänsä, jos hän kertoisi kaikista sulkemistaan ja avaamistaan ovista sekä kaikista niistä jotka hän haluaisi avata uudelleen.”

Gaston Bachelard, Tilan poetiikka (Nemo 2003)

Lähden kotoa ja suljen oven takanani. Portaat alas – onhan repussani kaikki mitä pitää? Tuttu reitti lautalle. Vartin merimatkan aikana hörpin teetä termaristani samalla, kun kertaan mielessäni synnyttäjän toiveita. Orientoidun. Millaiseen tilanteeseen ja tilaan olen matkalla?

Tila on sekä todellinen, seinien rajaama tila, että oma sisäinen tilani. Doulan sisäinen tila tarkoittaa minulle valppauden ja herkkyyden yhdistelmää, syvää läsnäoloa ja hivuttautumista synnyttäjän rytmiin. Matkalla synnyttäjän luo keskityn hengitykseeni ja oman hermostoni rauhoittamiseen. Suljen pystyessäni silmät ja olen hengityksessäni. En tiedä mitä edessäni on seuraavien tuntien aikana. Minun on hyväksyttävä ei-tietämisen tila itsessäni ja oltava avoin juuri tälle synnytysprosessille ilman olettamuksia tai ennakkokäsityksiä. On kovin helppo olettaa jotain sen perusteella, mitä aiemmissa synnytyksissä on kokenut. Toisinaan olettamukset auttavat, mutta ne voivat myös johtaa harhaan. Siksi on minusta viisasta sysiä omia olettamuksia tietoisesti sivuun, ennen kuin avaan synnytyshuoneen tai perheen kodin oven ja astun sisään. Samalla sisäinen tilani avautuu synnyttäjän ja perheen aaltopituudelle.

Pam England on kehittänyt monien tunteman synnytyslabyrinttimenetelmän, jossa synnytyskokemus vertautuu kävelyyn ennalta-arvaamattomassa labyrintissa ja erilaisten porttien läpi. Synnyttäjä kulkee vaihtelevista sisäisistä tiloista toisiin synnytyksen aikana. Synnyttäjän tunteet ja aistimukset viestivät hänelle itselleen ja muille läsnäolijoille monenlaisista siirtymistä. Toisinaan siirtymät ovat äärimmäisen hienovireisiä ja tunteet hankalasti tavoitettavia. Siksi pidän kykyä läsnäoloon yhtenä tärkeimmistä doulataidoista. On osattava olla vaan, mikä ei silti aina tarkoita passiivisuutta. Ajattelen, että läsnäolosta kumpuaa synnyttäjän tilan – niin konkreettisen synnytyshuoneen kuin hänen sisäisen tilansa – kunnioitus. Läsnäolo voi olla yhtä aikaa kunnioittavaa, valpasta ja aktiivista sekä tilaa antavaa, levollista. Synnytyshuoneeseen kuuluu rauha tapahtuu siellä mitä tahansa. Synnytyksen aikana arkinen kotiympäristö ja kliininen synnytyssali ovat minusta eräänlaisia pyhiä tiloja. Pyhän tilan ovea ei avata hätiköiden, olipa oma sisäinen tila tai tilanne huoneessa millainen tahansa.

Muistan doulavuosiltani lukuisia avaamiani ja sulkemiani ovia, esimerkiksi tämän:

Istun pöydän ääressä varuillani. Synnyttäjä on ollut käynnistysosastolla ja odotan läheisessä kahvilassa milloin hän siirtyy synnytyshuoneeseen. Kiirehdin paikalle heti kun kutsu käy. Kuulen jo oven ulkopuolelle synnyttäjän mahtavan murinan ja mietin, että joko nyt. Vauva syntyy nopeammin kuin kukaan osasi odottaa.

Toisaalla taas synnytys on alkanut yöllä. Lähden aamulla matkaan ja päästessäni perille avaan kodin oven hipihiljaa. Hiivin asuntoon, sillä tiedän tämän synnyttäjän tarvitsevan aikaa ja tilaa siihen, että hän tottuu muiden läsnäoloon synnytyksessään. Halaan synnyttäjän kumppania ja asetun sohvan nurkkaan kirjani kanssa. Välillä joogaan itsekseni samalla, kun kuuntelen toisesta kerroksesta kuuluvia ääniä. Tiedän, että tulee hetki jolloin olen tervetullut synnyttäjän kanssa samaan tilaan. Menen, ja muu maailma jää kaiken ulkopuolelle.

Erään toisena päivänä, toisen kodin keittiössä istun ja kuuntelen, kuinka synnyttäjä soittaa pianoa viereisessä huoneessa. Synnyttäjän puoliso on lähtenyt perheen esikoisen kanssa pihalle eivätkä kätilöt ole vielä saapuneet. Odotan rauhassa. Hiljaisessa asunnossa soljuu piano ja synnyttäjän laulu, räystäästä ikkunan ulkopuolella tippuu vettä. Toisena hetkenä puolestaan sairaalan synnytyshuoneessa luen kirjaa ja välillä annan silmieni painua kiinni. Kuulostelen ääniä viereisestä tilasta. Siellä, suljetun oven takana synnyttäjä on ammeessa ja kumppani tukee häntä kauniilla, rakastavilla sanoilla ja kosketuksilla. Minua hymyilyttää – heillä on kaikki hyvin. Tiedän, että jossain vaiheessa vauva vaihtaa paikkaa, synnyttäjän tila muuttuu ja suljetut ovet avautuvat taas.

Pidän doulan työtä kannatteluna. Yhdessä hetkessä kannattelen synnyttäjän tai ehkä kumppanin tunteita ja toisessa synnyttäjää hyvin konkreettisesti. Usein kannattelen tilaa, eli pidän yllä rauhaa ja levollisuutta. Samalla vaalin synnyttäjän sisäistä tilaa, johon ei lopulta ole kellään muulla kuin synnyttäjällä itsellään pääsyä. Doulan tuki synnyttäjän sisäiselle yhteydelle voi olla todella merkittävä. Vuosittainen maailman doulaviikko 22.-28.3. käynnistyi juuri ja tänä vuonna viikon teemana on Doulas support you. Juuri sitä on synnyttäjän tilan kannattelukin.

Lopulta, kaikkien tilasta toiseen siirtymisten jälkeen koittaa hetki, jolloin minun on aika poistua synnytyshuoneesta.

Synnytystilan oven sulkeminen on välillä vaikeaa. Erityisen tapahtumaketjun jakaminen yhdistää poikkeuksellisella tavalla ja tuntuu haikealta lähteä, vaikka niin sen kuuluu tietenkin mennä. Uudistunut perhe tarvitsee oman tilansa ja erilaisen rauhan kuin synnytyksen aikana. Joskus oven sulkeminen on myös helpotus. On helpottavaa antaa tilaa omalle väsymykselle ja kaikille niille tunteille, joita toisen kannattelu on minulta vaatinut. Matkaan takaisin kotiin ja sulattelen kokemaani. Ehkä käyn kotimatkalla kahvilla, ehkä torkahdan lautassa. Kotioven avatessani astun toisenlaiseen tilaan – myös sisäisesti.

Seuraava
Seuraava

Joogan avulla löydän ytimeeni