Rituaalien voimasta
Muistan elävästi milloin ensimmäinen raskauteni päättyi. Se ei suinkaan päättynyt lapsen syntymään, vaan kuulaaseen kevätiltaan noin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen. Vauva tuhisi kantoliinassa, kun yhdessä puolisoni kanssa hautasimme istukan maahan. Valitsimme paikan, josta näkyi meri ja istukan päälle kylvimme auringonkukan siemeniä.
Toinen lapsemme syntyi marraskuun alussa. Oli ollut harvinaisen lämmin syksy, joten maa ei ollut vielä jäässä. Vauva nukkui vaunuissa, isoveli oli päivähoidossa ja puoliso töissä. Syysaurinko paistoi matalalta, kun hautasin istukan kasvimaahan noin viikko synnytyksen jälkeen. Päälle istutin talvivalkosipulia ja seuraavan syksyn valkosipulisadossa oli ikimuistoinen tuntu.
Vuonna 2017 juhannusaattoon osui uusi kuu. Samana päivänä tuli kuluneeksi tasan 15 kuukautta synnytyksestä, jonka tiesin olleen minulle viimeinen.
Istukka oli odottanut pakastimessa oikeaa hetkeä, jolloin olisin valmis päättämään viimeisen raskaus- ja synnytysmatkani. Olin ajatellut istukan hautaamista syksyllä vauvan ollessa puolivuotias. Ajattelin sitä taas keväällä 1-vuotispäivän aikaan, mutta jokin minua yhä pidätteli. Juhannusaattoaamuna tunsin päivän olevan oikea, joten otin tarkoin varjellun rasian pakastimesta iltaa odottamaan.
Vietimme hauskan päivän perheen ja ystävien kanssa. Illalla laitoimme lapset nukkumaan ja puolisoni jäi valvomaan heidän untaan. Minä otin mukaani istukan, pienen lapion sekä kaksi kuivaamaani ruusua. Toinen ruusuista oli rakkaani tuoma: viimeinen siitä kimpusta, joka koristi kotiamme synnytysyönä. Saman kimpun ruusuja kellui myös synnytysammeessa. Toinen kuivattu ruusu puolestaan oli kätilöni eräällä synnytyksen jälkeisellä kotikäynnillä tuoma. Kolmannen kukan leikkasin mukaani pihalta: toinen doulani oli piipahtanut meillä hiljattain ja tuonut tullessaan upean daalian.
Lähdin kävelylle ja keräsin lisää kukkia. Oli juhannusyön kaunis valo ja ihmeellinen levollisuus. Etsin sopivan paikan ja istuin tovin hiljaa, katselin maisemaa ja olin. Sitten avasin mukanani olleen rasian: en edes muistanut nähneeni istukkaa aiemmin, sillä intensiivisen synnytyksen jälkeen kaikki huomioni oli lapsessa ja koko syntymän ihmeessä. Nyt katselin istukan suonia ja kiemuraista napanuoraa ja mietin kuinka se oli kantanut lapseni elämää yhdeksän kuukauden ajan. Samalla palasin pikajunalla synnytysyön ja -aamun tunnelmiin.
Kyyneleet valuivat poskillani maata kaivaessani. Kuopan pohjalle laskin istukan, jonka päälle asetin yhden kukan jokaiselle synnytyksessäni läsnä olleelle ihmiselle.
Sinne menivät kuivatut ruusut ja daalian oksa, juhannusruusu, päivänkakkara, keto-orvokki ja jokin hieno fuksian värinen kesäkukka. Kyyneleet valuivat yhä kun täytin kuopan. Loput keräämäni kukat asetin kimpuksi ruohotuppaan päälle. Sisälläni oli syvä kiitollisuus ja rauha kotiin kävellessäni, mutta haikeus yhden elämänvaiheen päättymisestä tuntui yhä sydämessäni.
Elokuun 2017 alussa osallistuin Magnesia Festivaaliin Lonnan saarella. Magnesia on ehdoton lempparini kaikista joogatapahtumista – niin hieno tunnelma, laadukas ohjelma ja kuplivan sydämellinen meininki koko tapahtumassa on. Ohjasin joogatunnin, jonka teemana oli kuinka jooga voi olla tukena raskauden ja lapsen tuomassa muutoksessa. Tapasin sekä tunnilla että Magnesiassa muutenkin ihmisiä, jotka elävät elämää myllertäviä muutoksia parhaillaan. Miten antoisia keskusteluja kävimmekään aiheesta! Muutos oli myös yhtenä paneelikeskustelun aiheena ja siellä joogaopettaja Miska Käppi totesi muutoksen olevan liikettä. Ajatus jäi mieleeni pyörimään, sillä elän itsekin taas muutosta. Raskauksien aika on jäänyt taa ja olen lopun elämääni kolmen lapsen äiti. Mihin suuntaan tällaisena kuin nyt olen? Mikä minua kutsuu?
Magnesian päätteeksi pääsin mukaan kauniiseen ja koskettavaan Sauna Sisters -sessioon. Kuusitoista naista istui ringissä ja jokainen vuorollaan kertoi omakohtaisen tarinan. Kuuntelimme, itkimme ja nauroimme. Olimme läsnä ja opimme toisiltamme. Kun rinki sulkeutui, siirryimme Lonnan tunnelmalliseen saunaan jatkamaan juttua. Mereen heitimme sen vanhan ja turhan, jota emme enää tarvinneet ja mukaan otimme uuden inspiraation. Minä heitin mereen surun tämän elämänvaiheen päättymisestä. Nyt haikeus on takana ja olen valmis uuteen, mitä se ikinä onkaan. Epäilen uusien tuulien liittyvän jollain tapaa kaikkeen siihen mitä olen viimeisten kahden vuoden aikana oppinut, sillä tapahtumissa on ollut yllin kyllin sulateltavaa.
Yksi oppi on kuitenkin jo selvä ja se tulee tässä: miten mahtava on rituaalien voima. Rituaalit auttavat päästämään irti sellaisesta mitä emme enää tarvitse ja samalla huomaamme oman kasvumme.
Rituaalit voivat toimia maamerkkeinä, tienviittoina ja suunnannäyttäjinä muutoksessa. Silti niissä ei tarvitse olla mitään mystistä, sillä rituaalin voi luoda juuri omanlaisekseen, itselle istuvaksi. Toisinaan ja toisille rituaalit tapahtuvat ryhmässä, eikä kaikkia muita osallistujia tarvitse edes tuntea. Toisaalta rituaali voi olla myös hyvin yksityinen, hiljainen tapahtuma. Kokeile ja ole rohkea – luo oma rituaalisi tai kerää oma heimosi, jonka kanssa haluat rituaalin jakaa.
Lempeitä muutostuulia ja tunnelmallisia rituaalihetkiä Sinulle lukijani!