Kolme päivää elämästäni

Kolme lasta. Kolme erilaista persoonaa, erilaista raskautta ja tietenkin myös kolme erilaista synnytystä. 

Kotoisasta sairaalasta omaan kotiin

Esikoiseni synnytin vuonna 2008 Tammisaaren sairaalassa. Olin valmistautunut synnytykseen joogaten, harjoitellut äänenkäyttöä ja tutustunut ajatuksiin aktiivisesta synnyttäjästä. Liikuin ja lauloin kumppanini ja kätilöni tukemana. Ammeessa liikuin akupunktioneulat selässäni ja päälaella. Avautumisvaihe oli minusta helppo, mutta ponnistaminen vaikeaa. Lopulta vauva syntyi juuri ennen kuin lääkäri ehti vaatia imukuppia. Olin koko synnytyksestä vaikuttunut ja onnellinen: toiveeni lääkkeettömyydestä toteutui ja tunsin kehoni voimallisuuden episiotomiastakin huolimatta.

Esikoisraskaus ja -synnytys saivat minut kiinnostumaan yhä enemmän raskauden ja synnytyksen mysteeristä, raskausjoogasta, doulaamisesta ja synnytysvalmennuksesta. Opiskelin näitä kaikkia. Ensimmäisten doulausteni myötä ymmärsin kuinka uniikki paikka Tammisaaren synnytysosasto oli.

Tulin toistamiseen raskaaksi vuonna 2011, jolloin Tammisaari oli jo suljettu. Ehdotin kumppanilleni kotisynnytystä. Hän yllättyi ja epäröi ensin, mutta tavattuaan kätilö Anu Lampisen ja saatuaan lisää tietoa, myös hän vakuuttui. Kotisynnytys oli oikea valinta meille ja valmistauduimme siihen yhdessä kätilön ja doulan kanssa. Joogasin taas ja meditoin paljon, käytin mielikuvia apuna valmistautumisessa. Ensimmäisen synnytyksen jäljiltä ponnistusvaihe jännitti minua vaikka silloinen kätilöni oli vakuuttanut, että toinen kerta olisi aivan toisenlainen. No niinpä se todella oli: vauva syntyi kahdessa tunnissa kotonamme. Ponnistusvaihe kesti ehkä kaksi minuuttia, sillä vauva syntyi parin supistuksen myötä ja tuntui vain liukuvan ulos. Puolisoni vastaanotti hänet. Monen sattuman summana kätilö ja doula saapuivat paikalle juuri, kun olin nostanut vastasyntyneen syliini. Tästä ei silti seurannut hätää. Olimme kaiken aikaa todella levollisia, sillä tiesimme apujoukkojen olevan matkalla ja olimme yhteyksissä puhelimitse. Jälkeenpäin koimme, että kätilö saapui juuri oikealla hetkellä ja näin tämän synnytyksen pitikin mennä.

Myllertävä kolmas kerta

Kun kolmas raskaus tuli ilmi, oli kotisynnytys käytännössä itsestäänselvä valinta. Tästä raskausmatkasta ja synnytyksestä tuli kuitenkin hyvin erilainen verrattuna edellisiin. Joogasin jälleen ja löysin eri vaiheissa raskautta meditaatiosta ja hengitysharjoituksista monenlaista helpotusta. Kotisynnytykseen aloimme todenteolla valmistautua vasta viimeisellä raskauskolmanneksella. Minulla oli vahva tunne, että tällä kertaa halusin tuekseni aiempaa isomman apujoukon. Lisäksi halusimme olla varmoja, ettemme olisi kaksin vaikkei edellisestä synnytyksestä ollut pelkoa jäänytkään. Tunne tuen tarpeesta perustui täysin sekä omaan että kumppanini intuitioon. Kätilöni Anu Lampinen ja Johanna Sarlio-Nieminen olivat tutut jo aiemmista synnytyksistäni, joten heidän kanssaan teimme sopimukset ajoissa. Lisäksi halusin mukaan doulan, jonka läsnäolon varmistin sopimalla synnytyksestä kahden doulan kanssa. Doulani Linda Andberg ja Enni Huisman ovat rakkaita ystäviäni sekä inspiroivia kollegoja. Tästä ammattilaisjoukossa on kolme kätilöä ja yksi kätilöopiskelija, tuleva kotikätilö. Molemmat doulat ovat itse synnyttäneet kotona. Osaamista kotisynnytyksen hoitoon oli siis yllinkyllin. Heidän lisäkseen synnytysheimooni liittyi ystäväni, valokuvaaja Dorit Salutskij, joka lupautui tallentamaan synnytyksen.

Valmistauduimme synnytykseen yhdessä koko synnytysheimon kanssa. Iso käänne oli perätila, joka yllätti meidät kaikki raskausviikolla 36. Jo optimaaliasennossa ollut vauva oli pyöräyttänyt itsensä ylösalaisin. Tästä seurasi kolmen viikon jakso, jonka aikana valmistauduimme vauvan tilanteesta riippuen kotisynnytykseen, perätilasynnytykseen sairaalassa sekä suunniteltuun sektioon. Samalla kaikin keinoin houkuttelimme pienokaista kääntymään. Lopulta vauva kääntyi monen asian summana lääkärin avustamana ja pääsimme keskittymään kotisynnytykseen.

Ristiriitoja ja kiitollisuutta

Synnytys käynnistyi kahdeksan päivää onnistuneen ulkokäännöksen jälkeen, tasan laskettuna päivänä. Ensimerkit tunsin heti aamulla: poikkeuksellisen hyvin nukutun yön jälkeen heräsin uudenlaiseen toiveikkuuteen ja tunteeseen muutoksesta. Ekaluokkalainen esikoinen oli kotona flunssatoipilaana. Yhdessä veimme toisen lapsen päiväkotiin ja matkalla ihailimme jääriitettä meressä, aurinkoa, erinäisiä kevään merkkejä. Paistoimme pannaria ja olimme vain. Soittelin kätilön kanssa ja joogasin vähän. Tunsin vetäytyväni omaan kuplaani. Sovimme kätilön tulevan meille joka tapauksessa yöksi alkaisi synnytys ennen iltaa tai ei, mutta päivä osoitti ounastelumme oikeaksi. Alkuillasta olimme koko perhe yhdessä ulkosalla ja kotiin kävellessämme vauhtini hidastui supistusten myötä. Valmistauduimme viemään lapset ystävien luo yökylään. Ilta pimeni, täysikuu alkoi nousta. Tunsin oloni levolliseksi. Iltayhdeksän aikoihin suurin osa synnytysheimostani oli saapunut meille ja minua supisteli tasaiseen tahtiin.

Muistoissani kolmas synnytykseni on ääripäiden ja vastakohtaisuuksien täyttämä matka. Oli suunnaton turva, levollisuus, rakkaus ja rauha. Koin kuplivaa iloa ja suunnatonta kiitollisuutta. Samalla sisäinen myrskyni oli syvin ikinä. Aamuyön pitkät kitutunnit saivat minut valittamaan tavalla joka tuntui vieraalta ja jouduin kohtamaan monta omaa mörköäni. Koko kokemus oli tunnekirjossaan niin syvä ja hurja, että sen sanoittaminen on vaikeaa. Tämä käy ilmi siitäkin, että synnytyskertomuksen kirjoittaminen julkaistavaan muotoon vei minulta vuoden! Niin paljon kysymyksiä koko synnytysmatka herätti minussa.

Näin jälkikäteen ajattelen perätilan ja vauvan myöhäisen kääntymisen vaikuttaneen synnytykseen fysiologisella tasolla, mutta vielä enemmän vaikuttivat omat sisäiset prosessini, kysymykseni hyväksynnästä ja antautumisesta, luottamuksesta. Françoise Freedman, antropologi ja todella kokenut raskausjoogaopettaja, puhui joogaopettajien koulutuksessa meille siitä, kuinka synnytys hänen havaintojensa mukaan usein tyssää ristiluun vaiheille jos synnyttäjällä on jokin käsittelemätön pelko, huoli tai vastustus. Olen itsekin doulana seurannut läheltä tällaisia synnytyksiä – tällä kertaa koin sen itse. Tämä kokemus on ollut yksi opettavaisimmista tähänastisessa elämässäni, enkä vaihtaisi sitä mihinkään toiseen.

Mutta miksi kummassa kotisynnytys?

Moni varmasti ihmettelee miksi synnyttää kotona kun se voi olla kuvaamallani tavalla hankalaa. Onhan sairaalassa synnyttäminen siistiä ja turvallista. Kirjoitin aiheesta ensi kerran Helsingin Sanomien yleisönosastolle vuonna 2013 kun kotisynnytyksistä keskusteltiin julkisesti. Silloin totesin ensimmäisen kotisynnytykseni perusteella, että jos olisin yrittänyt synnyttämään sairaalaan, olisi lapsemme syntynyt mitä todennäköisimmin pimeään marraskuun iltaan jossain matkalla. Aika ahdistava ajatus minusta, varsinkin kun vaihtoehtona on olla rauhassa kotona. Kotisynnytys ja kotona synnyttämisen turvallisuus nousivat uudelleen keskusteluun keväällä 2017 Maija-Riitta Jouhkin väitöskirjan myötä ja mielipide- ja kolumnipalstat täyttyivät taas kauhistelevilla kirjoituksilla. Myös nyt HS julkaisi kirjoitukseni, tosin jonkin verran muokattuna. Turvallisuusnäkökohtia oli häivytetty ja pois oli leikattu se mitä olisi tapahtunut jos olisin synnyttänyt viimeistä lastani sairaalassa: synnytyksen kulkuun olisi aivan varmasti puututtu enkä olisi välttynyt toimenpiteiltä, mitkä osaltaan olisivat saattaneet vaikuttaa myös vauvan vointiin. Se olisi taatusti ollut minulle vielä vaikeampaa kuin oma kotisynnytysmyrskyni, jonka keskellä vauvani koko ajan tyytyväisenä myhisteli.

Minulle oli synnyttäjänä tärkeää olla varma siitä, ettei kukaan kävellyt synnytyksessä tahtoni yli. Tuttuihin ammattilaisiin luotin täydellisesti. Tiesin heidän antavan minulle tarvitsemani tilan, rakkaudellisen tuen ja konkreettisen avun. Tiesin myös, että jos kätilöni katsoisi sairaalaan siirtymisen tarpeelliseksi, silloin se sitä todella olisi. Myös vahva luottamus omaan kehooni sekä puolisooni loivat turvaa. Koska puolisoni koki samoin, oli kotisynnytys oikea valinta juuri meille. Silti en väitä sen sopivan kaikille, eikä sen onneksi tarvitsekaan.

Entäs ne sotkut?

Lopuksi muutama sana kotisynnytyksen käytännöistä. Valmistauduttaessa suunniteltuun kotisynnytykseen tutustuvat synnyttäjä ja kätilö(t) toisiinsa hyvin jo raskausajan tapaamisissa. Kätilö tuo tarvikkeensa synnyttäjän kotiin viimeistään kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa eli synnytyspäivystyksen alkaessa. Synnytyksen käynnistyessä hän saapuu sovitusti paikalle. Kätilö seuraa koko ajan synnyttäjän ja vauvan vointia. Vauvan sydänääniä kuunnellaan säännöllisesti dopplerilla. Turvallisuutta tuo myös tuttuus ja yhteinen valmistautuminen sekä se, että kätilö on koko ajan läsnä synnyttäjän lähellä. Mitä kätilö kotisynnytyksessä konkreettisesti tekee riippuu paljon sekä synnyttäjän toiveista että synnytyksen kulusta. Yhteydenpito jatkuu vielä viikkoja vauvan syntymän jälkeenkin. Tämä hoidon kokonaisvaltaisuus ja jatkuvuus on yksi osa kotisynnytyksen luksusta. Saman soisi ihan kaikille odottajille ja synnyttäjille, mutta valitettavasti nykyinen järjestelmä ei vastaavaa mahdollista. Ja siitä sotkusta: se ei ole mitenkään kohtuuton eikä vastasynnyttänyt äiti sitä ainakaan siivoa. Hän pesii tyytyväisenä omassa sängyssään uuden pienen elämän kanssa ja antaa muiden huolehtia siivoamisesta.

Kuva: Dorit Salutskij